Poimintoja... Ajasta ja auttamisesta

Blogimme täyttää vuoden. Tyhjän paperin ongelmasta en ole kärsinyt kertaakaan tämän vuoden aikana. Juttua siis tuntuu piisaavan. Vuosi on mennyt vauhdilla ja tuntuu että edelleen blogi etsii muotoaan. Tai ehkä se on pohtimatta löytänyt oman paikkansa.

Tätä kirjoittaessa etsin aikaa myös yhteisvastuukeräykselle eli iltaisin olen kulkenut ovelta toiselle kysellen, josko haluaisit osallistua. Kukaan ei ole kysynyt, onko pakko. Jos kysyisi, sanoisin, ei ole.

Jokainen auttaa sen verran kuin haluaa ja sillä tavalla kuin haluaa. Mutta jos on vaikea tietää, mikä on se oma tapa. On kummilapsia, kummivanhuksia (allekirjoittaneella molempaa sorttia), kuukausilahjoittajaa, kasvissyöntiä ja ilmastonmuutoslumiukkoja. Kaikkeen ei voi osallistua.

Pari päivää sitten törmäsin uuteen trendiin eli kirjoitujseen nykyihmistyypistä, joka osallistuu ja auttaa juuri niin kuin itselle on helpointa. Mutta kaiken sen hän tekee isosti ja kehtaa vielä arvostella niitä, jotka eivät tee kuin hän. Tämä tyyppi pelastaa maailmaa, mutta kun katsoo pinnan alle, hän onkin itsekäs ja mukavuudenhaluinen.

Mutta mistä minä tiedän, jos olenkin juuri tuo soimattu tyyppi. Sillä autahan minäkin juuri sillä tavalla kuin itse haluan. Miksi pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitäkin, että auttaa väärin. Tai että antaa väärään paikkaan rahansa. Tai että oma perhe menee yleismaailmallisen auttamisen edellä. Voiko auttamisessakin sairastua burn outiin ja infoähkyyn?

Paras auttamisjuttu taitaa olla tällaista miettiessä se, että suo aikaa itselle. Vaikka vapaaehtoistyötä voikin nykyään tehdä myös osissa ja hiukan, kannattaa muistaa, että siltikin pitää löytää myös aina aikaa itselle. Me tehokkuusajattelijatkin helposti haluamme myös auttaa tehokkaasti ja mitä siitä syntyy muuta kuin paha olo kaikille.

Taidan pitää itseniauttamispäivän, varata kalenterista aikaa olemiseen itseni kanssa ja jutella henkeviä. Ehkä käytän itsekkäästi myös hiukan rahaa omiin tarpeisiin ja olen oma itseni. Sitten jaksan taas auttaa muita.

Arja