Illan raukeudessa kävelin koirani kanssa pimeän talon ohi. Yhdessäkään ikkunassa ei loistanut valo, edes ulkovalot eivät luoneet kodikasta hohdettaan pihaan. Päättelin talon olevan se alueella myynnissä oleva yksilö. Ja selvästi yksin ja tyhjillään.

Näissä asioissa mielikuvitukseni alkaa lentää nopeasti. Päivällä jos olisi kysytty muuttoaikeista, olisin napakasti ja nopeasti vastannut kieltävästi. Ei ole aikeita. Muutama tunti myöhemmin seison tontilla ja näen silmissäni perheeni asuvan talossa. Kummallista.

Ikkunoista päättelin huoneiden sijaintia. Neliöitä enemmän kuin tarpeeksi.  Yläkerta kohta teiniytyvien lasten tarpeisiin (sekä vanhempien että lasten kannalta…). Hyväkuntoiset ikkunat ja ovet. Yläkerrassa parveke. Maalaisromanttista henkeä ja hirsirunko. Puutarhamainen pihapiiri. Ihana kuisti, jonka ikkunoille voisi kesällä laittaa pelargoniat. Voi, tuohon ikkunaan sopisi hyvin se viime jouluksi hankittu valokranssi! Kaikki tämä alta viiden minuutin.

Mutta… naapurit minun mittapuuni mukaan aivan liian lähellä. Ei autotallia, johon saisi auton kissankynsiltä turvaan.  Ei verstastiloja miehen työskentelyä varten. Yläkerta, johon teinit voisivat liiankin hyvin kotiutua katseilta piiloon. Monta miinusta.

Kotona internetin luvattuun maahan. Talo oli se myytävä. Hintakin ehkä mahdollinen. Sisäkuvia oli vähän mutta riittävästi. Hyvältä näytti, huonekalujen paikat alkoivat hahmottua mielessäni. Silti paha olo hiipi sisimpääni.

Miksi haluaisin muuttaa? Eikö kotimme riitä minulle? Tämä koti, jossa kuopus on asunut koko ikänsä. Tässä kodissa näkyy meidän kädenjälkemme. Pojan rakentamat pihan majat pitäisi purkaa ja hylätä. Ne olohuoneen lattian jäljet, joita olen monta kertaa manannut, jäisivät jonkun toisen kiusaksi. Miten voi kaivata asioita, joita on inhonnut?

Järki käteen. Missä välissä sitä muuttaisi? Haluaisinko todella, että joku muu kokkaisi rakkaassa keittiössäni? Muutaman lisäneliönkö tai kuistin ikkunalaudan takia haluaisin järkyttää lasteni perusturvaa? Minulla on jo paljon, enkö osaa olla tyytyväinen?

Muuttaminen ja elämän uudelleenjärjestely on rikastuttavaa ja haastavaa, mutta rankkaa. Vanhempani ovat muuttaneet hiljattain uuteen kotiin. Lapsuudenkotini tyhjentämisen myötä moni muisto on noussut pintaan ja tavallaan niistäkin on luovuttava. Uusi on uutta, mutta vanhasta ja tutusta irtirepiminen sattuu. Tutun talon on aika siirtyä seuraavien asuttavaksi. Kyllähän koti kulkee ihmisten mukana, mutta on seinilläkin merkityksensä. Toisten uusi koti tai vanhan remontointi inspiroi itseäkin muutoksiin.

Palaan tuttuun kotipihaan. Täällä minua odotetaan, meidän perhe asuu täällä. Meinaan kompastua oven edessä lojuvaan polkupyörään. Ei se muuksi muuttuisi toisessa osoitteessakaan. Haaveilla saa.

Sellainen iltakävely tällä kertaa. Mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi. Näin on hyvä.

Ilona

• Lisää uusi

Kommentteja (1)

• |17-11-2009 16:58:25 Marja
  Blogiasi on ollut mukava lukea, kiitos siitä.
  Itseäni on, useankin, "irtirepimisen" myllerryksessä puhuttanut Pia Perkiön runo
  Kohti ymmärtämistä
  "Muistot,
  ajan mättäisiin vajonneet pitkospuut,
  joilla jokainen askel vie kohti
  hidasta ymmärtämistä.
  
  Etäällä, kauempana kuin nuoruus,
  haaveita kauempana on pieni talo, vahva
  kuin aamu
  kuin kesä.
  Ja rannalla kivi, joen kyynelistä märkä.
  Sille saa astua hän, joka tulee ja lähtee
  kaipaus aironaan"
  
  Vastaa

Kirjoita kommentti

Yhteystietosi:

Nimi:

Sähköposti:

Kommentti:

Otsikko:

Viesti:

_SECURITY

Ole hyvä ja kirjoita roskapostinestokoodi jonka näet kuvassa.

Powered by !JoomlaComment 4.0 beta2