Poimintoja… istumisesta

Käyn nyt puoltaväliä seitsemästäkympistä (selvennös: kesällä 35 v. täyteen). Kuulostaa kovin aikuiselta iältä. Aikuinen koen olevanikin, mutta olenko jo kokonaan unohtanut sisäisen pikku Marini?

Niin, Marini. Yhdeksän vuoden ikä oli yksi vedenjakaja kasvussani. Tein silloin ison ratkaisun. Muutin identiteettiäni. En halunnut olla Mari J. muiden luokkani kolmen Marin joukossa. Halusin olla jotain ainutlaatuista, jotain mitä ei tarvinnut sukunimen alkukirjaimella erotella. Halusin olla Minä.

Päätin ottaa kutsumanimekseni toisen etunimeni Ilonan. Enkä ole katunut, en yhtään. Yhdeksänvuotiaalle tämä oli iso päätös. Vanhemmat, kaverit, opettajat piti saada oppimaan uusi nimeni. Itseni piti oppia tunnistamaan uusi minäni nimineen kaikkineen. Ja kestämään nimiväännökset surunasta murhenaan.

Ilolla vastaanotin tiedon, että nimi nousee juuristani. Isoäidin äidiltä, Rauha Ilonalta. Lapsesta asti olen arvostanut juuria, sitä että ihminen tietää mistä tulee. Ja että on olemassa jatkumoita, sukupolvien ketjuja joihin minäkin kuulun. Voidakseen kasvaa, on oltava mistä ponnistaa. Hyviä ja huonoja trampoliineja.

Naimisiinmennessäni vaihdoin sitten sukunimenikin. Kirkkaasti mieleeni on jäänyt neiti-ihmisenä viimeinen joulu lapsuudenkodissani ja pikkuveljeltäni saama joululahja. Hän antoi minulle itse tekemänsä kauniin puurasian, johon oli kaiverrettu nimikirjaimet MJ. Pikkuveljeni nimikirjaimet täsmäsivät omiin lapsuuteni nimikirjaimiin. Muisto veljestäni ja samalla muisto lapsuudestani Marina. Puulaatikko on minulla rakkaassa tallessa ja käytössä ompelulaatikkona. Se muistuttaa minua siitä mistä olen tullut ja siitä kuka olen ollut. Ja jollakin tavalla se muistuttaa minua myös siitä kivusta, jota perheenjäsen voi kokea toisen lähtiessä omaan elämäänsä.

Kasteessa meitä kutsutaan nimeltä. Vanhempani valitsivat minulle nimet, joista otin sen kakkosvaihtoehdon mieluummin käyttöön. Siunauksen ja kutsun Jumalan lapseksi sain Minä, ei pelkkä kirjainyhdistelmä jota nimeksikin kutsutaan.

Myöhemmin omassa perheessäni komennettiin taas Maria. Adoptoimme täysikasvuisen narttukoiran, joka oli jo pentuna nimetty Mariksi. Mihin sitä hyvää nimeä vaihtamaan? Kertaakaan en käskystä istunut, niin Ilona jo olin. Eikä muuten istunut koirakaan.

Terveisin Ilona

• Lisää uusi

Kommentteja (0)

Kirjoita kommentti

Yhteystietosi:

Nimi:

Sähköposti:

Kommentti:

Otsikko:

Viesti:

_SECURITY

Ole hyvä ja kirjoita roskapostinestokoodi jonka näet kuvassa.

Powered by !JoomlaComment 4.0 beta2