Poimintoja... surusta

On se vaan kumma juttu, että ihmisen todellisen arvon tajuaa vasta hänen kuoltuaan. Vaikka etukäteen asiaan voisi varautua, ei siihen oikeasti voi varautua. Vasta kun toinen on poissa, hän on todella poissa.

Isoäitini kuolemasta on kaksi kuukautta. Olen iloinen, että hänen kärsimyksensä ovat ohi. Olen surullinen yhteisen taipaleemme päättymisestä. Olen surullinen itseni puolesta. Tunnen surua omasta rajallisuudestani. Tätä aikaa ei ole loputtomasti, päiväni vähenevät vääjäämättä.

Mitähän minusta jää jälkipolville? Isoäidistäni jäi ainakin uuttera työnteon malli, hyväntahtoisuus ja lapsirakkaus, hersyvä nauru ja sananparsi "on se sit sukkelaa".  Olen huomannut viljeleväni tätä lausahdusta päivittäin. Pidän muistoa hengissä ihan tiedostamattomasti.

Jäin kaipaamaan entisaikojen näkyvää suruaikaa. Minua olisi helpottanut näkyvä tunnus kohdanneesta surusta, esim. musta surunauha käsivarressa. Koin vaikeammaksi puntaroida sopivaa vastausta lähimmäisen kysymykseen "Mitä kuuluu?" . Jouduin miettimään, haluaako kysyjä oikeasti kuulla surustani vai onko kaupan kassajonossa parempi väistää kysymys. Valitsin useimmiten rehellisen vastauksen suru-uutisesta ja yllätyin ihmisten erilaisista reaktioista aidosta osanotosta täydelliseen tyrmistykseen.  Kuolemaa on yritetty ulkoistaa arkipäivästämme. Kuolema muistuttaa meitä pelottavalla tavalla heikkoudestamme.

Isoäitini kuolema  herätti minut hankkimaan lapsille tinaiset sukupuut, joiden oksilla oleviin pikkukehyksiin laitetaan kuvia itsestä ja sukulaisista. Kastelahjana tutumpi, meillä motivaattorina toimi elämän toinen ääripää.  Kuulumme johonkin, tulemme jostakin ja siksi olemme täällä.

Tunnen myös toivoa. Uskon, että elämä ei pääty tähän aikaan. Ehkä vielä saan kysyä mummultani kaikki ne kysymykset, joihin en viime vuosina enää voinut saada vastauksia. Ehkä saan vielä nähdä sen silmien tutun pilkahduksen, joka syttyi lapsivieraiden saapuessa. Ehkä vielä joskus.

Jos joskus mummun arvonimen saan, kannan sitä tyylillä silmänpilkkein ja plätintuoksuin. Isovanhemmat ovat tärkeitä. Niinkuin lapsenlapsetkin.  Näitä ainutkertaisia asioita ei soisi kenenkään haluavan pilata vanhoilla sukuriidoilla tai katkeruuksilla. Liian arvokkaita asioita.

Ilonasi

• Lisää uusi

Kommentteja (0)

Kirjoita kommentti

Yhteystietosi:

Nimi:

Sähköposti:

Kommentti:

Otsikko:

Viesti:

_SECURITY

Ole hyvä ja kirjoita roskapostinestokoodi jonka näet kuvassa.

Powered by !JoomlaComment 4.0 beta2