| 17.3.2011-IK: Poimintoja... irrottautumisesta |
Poimintoja... irrottautumisestaNuorimmainen, seiskavee, lähtee huomenna ekaa kertaa tyttöleirille. Miten paljon isompana muistankaan esikoisen saman ikäisenä! Samankokoisia ja samanoloisia ovat, joten totuus on, että minä olen muuttunut. Vanhemmuuteni on laajentunut, vai sittenkin supistunut? En ihan vielä haluaisi antaa häntä maailmalle, vaan paijata omanani. Vanhemmuudessani muuttumisen huomaan siitäkin, että vatsassani ei tunnu ahdistavaa möykkyä, vaan odottavaa, kihelmöivää jännitystä. Ilolla seuraan pakkauspuuhia, suunnitelmia, eväslistan laadintaa ja unilelun valintaa. Haikeudella luovun ja luovutan, mutta sunnuntaina tavataan kokemuksen ja itsetunnon kasvettua toivottavasti aimo annoksen! En usko olevani vielä tarpeeton. Kotiin saapunee silmät väsyneinä mutta ilosta sirrillään ekaluokkalainen, joka innokkaasti kertoo viikonlopun kuulumiset, kuka oli ihan älyn kiva, mitä ruokaa syötiin milläkin aterialla, mikä tarina kuultiin iltahartaudessa ja miten tosi myöhään sai valvoa. Minua tarvitaan lähettämään, odottamaan ja vastaanottamaan. Ja ehdottomasti kaipaamaan. "Kyllä oli ikävä, mutta me molemmat selvisimme!", iloitaan sitten sunnuntaina. Tästä se lähtee, irrottautuminen. Nyt 42 tuntia poissa kotoa. Seuraavaksi opiskelemaan? No, itsenäistyä pitää, pienin askelin sekä lapsen että vanhemman. Irrottautua toisistaan, sopivasti tukien. Kännykkää pidän lähelläni koko viikonlopun, jos kotiinhakijaa tai henkistä turvaa tarvitaan! Iltaisin en taida soitella, etten lietso koti-ikävää. Täysi luotto on leirinvetäjiin ja onhan siellä isovelikin turvana poikaleirin puolella... Siunausta elämän askeliin ja mukavaa viikonloppua! Ilona
Kommentteja (1)
Powered by !JoomlaComment 4.0 beta2
|











