041011-AP: Pomintoja... yllätyksistä

Poimintoja…yllätyksistä

Sunnuntaina tulee tunne, että pitää aloittaa kaikki taas alusta. Että maanantai on piste, josta lähden liikkeelle kohti loppuviikkoa. Keskiviikkona puoliväli, torstaina yleinen väsymys, perjantaina jo helpottaa. Tuttu, turvallinen ja siitä on hyvä natista ja valittaa. Että kun aina sitä samaa.

Ja sitten yhtäkkiä eräänä päivää tulee tilanne, jolloin kaikki menee uusiksi. Kesken arjen, kesken työn pieni muutos, joka keikauttaa ajantajun, vastuun, roolit ja mielentilan sekaisin. Eikä se tarvitse olla suuren suuri, pieni ja hentoinenkin riittää.

Silloin täytyy päättää nopeasti, tehdä ratkaisu ja sitä toimii automaattisesti. Jopa niin, että hämmästyy itsekin, että mistä tämä päättäväisyys, määrätietoisuus ja toimintavarmuus. Että yhtäkkiä on hoitanut, soittanut, kertonut, jakanut ja opastanut. Ja taas jatketaan.

Vasta myöhemmin tulee aika, jolloin asia käydään läpi, jolloin huomaa, että mitä tuli tehtyä. Ja ehkä jopa miettii, että toimiko sitä nyt ihan oikein. Ja silloin viimeistään huomaa, että harjoittelusta on ollut apua. Ettei sitä työpaikalla turhaan juosta kerran vuodessa harjoitushälytyksen takia ulos sisäkengissä.

Minä olen tietämättäni osannut palohälytyksen tullessa selittää lapsille englanniksi, että täytyy mennä ulos, koska emme voi tietää, mistä on kysymys. En ollut koskaan harjoitellut sitä mutta sanat vain tulivat, selkeästi ja ymmärrettävästi. Minulta, joka yleensä mumisen kun puhun vierasta kieltä.

Ja kun soitin ambulanssin ja selitin, minne sen täytyy tulla, muistin mainita oudot risteykset, jotka sotkevat navigaattorin ja lupasin, että joku on vastassa. Muistin kertoa vanhuksen sairaudet ja kaiken, mitä olimme ehtineet muutamassa minuutissa havainnoida. Ja kun oli aika soittaa toisella kerralla apua, tein sen nopeasti, jotta pääsin seuraamaan ja auttamaan. Olin tehokas.

Ja kun luulen, että taas on sunnuntai-ilta ja alkaa se tavallinen liukuhihnaviikko, en voi tietää, mitä on edessä. Ja hyvä niin. Koska jos tietäisin, ehtisin jännittää, hermoilla, miettiä, kuumeilla ja olla ihan varma, että en selviä. Tai yllättävä ilo ei tuntuisikaan miltään, nauru ei pulppuaisi aidosti eikä kaverin hymyyn olisi mitään mitä vastata.

Siis onneksi emme tiedä, milloin ja missä. Emme tiedä, kenelle ja koska. Mutta aina rapatessa roiskuu, tekevälle sattuu ja virheistä oppii. Ja ainakin omistaan. Joskus myös toisten.

Joten en valita, ensi viikko tuo taas varmasti jotain uutta ,mutta varmuuden vuoksi pakkaan turvaliivin mukaan, ettei pimeä yllätä.

Arja

Lisää uusi

Kommentteja (0)