Annoin periksi. Käänsin kelkkani. Mukauduin nykyaikaan. Enää en edes haaveile saavani käsinkirjoitettua kirjettä.
Kuulun sukupolveen, jonka lapsuudessa kavereille kirjoitettiin kirjeitä ja lähetettiin postikortteja. Ystävän kotiin soittaessa piti yleensä ystävän vanhempienkin kanssa uskaltaa puhua joku sananen. Kirjeenvaihtoilmoitukset Suosikissa ja Koululaisessa luettiin tarkkaan. Tapaamisajoista pidettiin kiinni, koska muuten toisen piti odottaa ”sen tietyn kiven vieressä” turhaan. Leikkiminen oli luonnollista ajanvietettä, jota ei keskeyttänyt kännykän pirinä. Aikaa piti rannekellosta vahtia; kotona oli syytä olla sovittuna aikana.
Sähköposti, kännykät ja tekstiviestit ovat muuttaneet yhteydenpitoamme. Postin toiminta tuntuu aivan liian hitaalta kuulumisiemme vaihtoon. Tekstarislangi on ponnahtanutuusimmaksikieleksemme. Mihin on unohtunut se ihanan kutkuttava tunne, kun postiljooni on tuonut kirjeen ystävältä…
Moni asia on parantunutkin. Liikkuvassa työssä ei pöytäpuhelin juuri palvele. Vanhemmat saavat lapsiinsa helpommin yhteyden (jos ovat muistaneet laittaa kännykät äänelliselle koulun jälkeen). Monelle ikäihmiselle kännykkä tuo turvaa. Reissussa matkapuhelin voi navigaattoreineen ja mp3-soittimineen olla verraton apulainen. Tekstiviestit ovat käteviä asioiden sopimiseen.
Niin, liityin siis nettikaveriyhteisöön, nykyajan virtuaaliperheeseen. Yhteisöön, jonka jäsenet kukin omalla tyylillään päivittävät kuulumisiansa ja jakavat arjestansa sen, mitä haluavat niille, joille haluavat. Näppärää, tämän perheen jäsenet voi itse valita! Ja jos joku tyyppi ei myöhemmin enää miellytäkään, niin hänet voi deletoida!
Kauniina ajatuksena pidän sitä, että tutut vuosienkin takaa voivat löytää toisensa ja viestitellä maapallon toiseltakin laidalta. Pelottavaa on taas se, että päivittäinen nettiaika vaan lisääntyy. Kodeissa (ja työpaikoilla?) ollaan ikään kuin läsnä, mutta kuitenkin koneella, toisessa maailmassa. Tuttujen kanssa vaihdetaan nettikuulumisia hurtilla huumorilla, mutta muistetaanko todellisiltaperheenjäseniltä kysyä ”Millainen päivä sinulla oli?”.
Meistä aikuisista, oman lapsuutemme eläneinä ja muistavina, pelkoni saattaa tuntua kaukaa haetulta. Mutta tämän ajan lapset kasvavat netin kanssa ritirinnan. Ymmärtävätkö he, että nettitutulla ja kaverilla, jonka kanssa viestittelee netissä, voi olla ihan valtava ero? Nettituttu ei ehkä ole edes oikea henkilö…
Huolestuneena seuraan työssäni yksinäisiä ihmisiä. Syrjäytyminen sosiaalisesta yhteiskuntaelämästä tai esim. mielenterveyden heilahtelu sulkevat yksilön tehokkaasti neljän seinän sisään.Voiko virtuaaliystävä täyttää sosiaaliset tarpeemme? Iloinen olen siitä, että kirkko on ymmärtänyt enenevässä määrin panostaa nettimaailmaan.
”Maailma muuttuu, niin minäkin” –tunnari lastenohjelmassa puhuttelee minua. Elämme vuotta 2009.Kultaisia muistoja on hyvä tarkastella kriittisin silmin; jokaisella vuosikymmenellä on ollut omat murheensa. Nyt joudun jännittämään millainen uudesta nettiyhteisöstäni muodostuu… Mitähän 20 vuoden päästä?
Onneksi vanhat hyvät asiat tulevat uudelleen muotiin. 20-vuotta olen "harrastanut" perinteisiä kirjeitä ja edelleen löytyy ihmisiä, jotka niitä jaksavat ja haluavat kirjoittaa. Uusin ongelma onkin, mistä löytyy kivaa kirjepaperia. Menekki kun on niin vähäinen.
Mutta totta höpiset, kuomaseni.
Alkaa jo hivenen ärsyttää, kun miestä ei voi laittaa kauppaan yksin ilman, että ainakin kaksi kertaa pitää soittaa, otanko tämän vai tämän. Mukavaa tietysti, että minunkin kantani halutaan tietää, mutta usein se on minun päiväunieni aikaan.
Viestintäpalvelut 
Mutta totta höpiset, kuomaseni.
Alkaa jo hivenen ärsyttää, kun miestä ei voi laittaa kauppaan yksin ilman, että ainakin kaksi kertaa pitää soittaa, otanko tämän vai tämän. Mukavaa tietysti, että minunkin kantani halutaan tietää, mutta usein se on minun päiväunieni aikaan.