Lapsimessuilla Helsingissä hämmennyin hukkaan menneiden lasten määrästä. Alvariinsa kuulutuksissa lueteltiin lasten tuntomerkkejä ja pyydettiin palauttamaan löytyneet yksilöt infopisteeseen. Jatkuvat kuulutukset ahdistivat ja kuunteleminen herpaantui.
Koirashowta katsoessamme huomasin vieressämme pienen nelivuotiaan tytön. Sanoin hänelle, että nämä penkit ovat varattuja perheelleni. Kysyin, missä äitisi on? Vasta silloin tytön silmiin tulvahti kyyneleitä ja hän sai sanotuksi, että on eksynyt äidistä. Lähdimme infopisteelle ja yritin luoda tytölle turvan tunnetta. Kävi ilmi, että tyttö oli jo useamman tunnin vaellellut yksinään pitkin messuhalleja. Sydämeni teki kuperkeikan ajatellessani äidin epätoivoa. Omat lapseni ovat olleet vain minuutteja hukassa, ja jo se aika on tuntunut kammottavan pitkältä.
Miltähän tytöstä oli tuntunut? Ehkä hän oli seikkailijaluonne ja nautti itsenäisyydestä. Ehkä hän oli vähän ujo, eikä uskaltanut mennä puhumaan kenellekään aikuiselle. Eikö kukaan ollut NÄHNYT häntä? Väkeä oli paljon, mutta yksin kulkevan pikkutytön luulisi kiinnittävän huomiota.Miltä tuntuu, kun on olemassa, mutta kukaan ei oikeasti näe eikä huomaa?
Uskon, että tyttö oli tuntenut itsensä unohdetuksi. Jos äiti on jättänyt hänet tänne? Halusiko äiti olla vain siskon kanssa? Vai joutuiko hän pelkäämään äidin reaktioita? Kuuliko hän kuulutukset, joissa häntä etsittiin? Ne toivat ehkä turvaa: äiti odottaa minua jossain! Ehkä hän jo osasi miettiä, mitä hän tekisi illalla, kun ovet suljettaisiin. Minne hän menisi? Mitä hän söisi? Pääsisikö hän enää koskaan kotiin?
Äiti löytyi ja toivottavasti sen mukana turva. Syli ja vakuutus siitä, kuinka paljon lastaan rakastaa. Sen tyttö olisi varmasti halunnut kuulla.
Perheissä on paljon huonoa oloa. Perheen sisällä voi olla yksinäisyyttä, epäterveitä liittoumia ja hyljeksintää. Perheenjäseniä kohdellaan huonosti. Meistä jokainen kaipaa syliä ja rakkautta. Miksi huolenpitokaan ei voi jakaantua tasaisesti tällä maapallolla?
Tarralappu lapsen vaatteessa kertoo helposti huoltajan nimen ja puhelinnumeron. Mutta jos kukaan ei kiinnitä yksinäiseen vaeltajaan huomiota, ei tarra auta mitään. Osa kristityistä kantaa kaulassaan ristiä. Muistuttaako se kulkusuunnasta vai antaa kuulumisen tunteen Jumalan perheväkeen? Hukkatilanteessa huoltajaksi ainakin osataan etsiä Paimen.
Kysyt vaikeita kysymyksiä. Meillä pitäisi olla enemmän "pelisilmää" huomata yksinäiset lapset, olivat he sitten kadottaneet huoltajansa tai taivaallisen isänsä.
Messuilla eksyneet lapset löytävät ennemmin tai myöhemmin vanhempansa, mutta miten käy hengellisen kodin hukanneille? Kuka meistä edes tunnistaa eksyneen, saati sitten yrittää ohjata kotiin?
|12-05-2009 00:00:48
Ilona
Osuit juuri naulan kantaan. Tässä itsekeskeisessä maailmassamme, olemmeko oikeasti kiinnostuneita toisten taivaspaikoista vai yritämmekö ehkä varmistaa vain omaamme?
Viestintäpalvelut 
Messuilla eksyneet lapset löytävät ennemmin tai myöhemmin vanhempansa, mutta miten käy hengellisen kodin hukanneille? Kuka meistä edes tunnistaa eksyneen, saati sitten yrittää ohjata kotiin?