| 23.9.2009-IK: Poimintoja ... avun hinnasta |
Poimintoja ... avun hinnastaJulkaisen poikkeuksellisesti tässä blogissa viime keväisen lehtikirjoitukseni Porin Kirkkosanomien Diakonialiitteestä. Jutun nyt lukenut ja siitä rohkaistunut lähimmäinen otti minuun yhteyttä. Joten; tässä sytykettä syksyynne!
Joskus tuntuu, että diakonian taloudellisen avun asiakkailla ei ole muuta yhteistä kuin talousvaje. Toisilla ei todellakaan ole rahaa ja toisilla todellakin on - rahankäyttö ei vaan ole hallinnassa. Yhteisenä tekijänään inhimillisyys – rahaa ei ole koskaan liikaa… Kuka auttamisen maksaa? Seurakuntien diakonian taloudellisen avustamisen määrärahat eivät päätä huimaa, mutta vuositasolla voidaan kuitenkin auttaa monia. Apu kohdistuu lähinnä kriisitilanteisiin, ei säännöllisempään toimeentuloon kuten kaupungin sosiaalitoimen apu. Auttaminen kaikessa yksinkertaisuudessaan on vaikeaa. Vapaaehtoisesta avun antamisesta puhutaan yleensä hyveenä. Hyvä ihminen auttaa lähimmäisiään. On jaloa huolehtia muista. Perhe – kaikkein lähimmät – on listan kärkipäässä, mutta entä naapurit, hyvänpäiväntutut, serkunkaimat, ventovieraat? Maailmamme on kovin itsekeskeinen paikka. Kirkollisveroa monet eivät halua maksaa, mutta tarpeen tullen palvelut ja apu pitäisi kuitenkin saada. Seurakunnan juhlatilat käyttöön, lapsi päiväkerhoon ”Eihän siellä sitten puhuta siitä Jeesuksesta?” –kysymyksen saattelemana, nuori mielellään täysin ilmaiseksi kesäsiirtolaan rippikoululeirille… Kirkon toiminnasta halutaan hyödyntää juuri se itseä auttava juttu. Yhteisöllinen hyvä jääköön jonon hännille. Oman elämän katastrofitilanteessa diakoniatyö muistetaan ja apua osataan hakea (ja jotkut vaatia) ilman seurakunnan jäsenyyttäkin. Diakonia pyrkii auttamaan siellä missä hätä on suurin, olipa asiakkaan taskussa mikä kirkon-tai jäsenkirja tahansa. Pitäisikö kirkon suunnata apunsa vain jäsenilleen? Autetaanko silloin siellä, missä hätä on suurin? Monilta on myös hämärtynyt kirkon maailmanlaajuinen apu. Kirkollisveroilla autetaan lähimmäisiä myös kaukana. Monen itsekeskeinen maailmankuva ei yllä omaa elinpiiriä edemmäksi. Miksi auttaa ihmisiä, jotka eivät näy eivätkä kuulu minun elämässäni? Miksi minun pitäisi antaa omastani? Perheillä on tässäkin asiassa valtava merkitys. Tuleville aikuisille, nykypäivän lapsille pitäisi kasvattaa sosiaalinen ja yhteisöllinen omatunto. Omaan elämäänsä ja tehtyihin töihin voi olla tyytyväinen vain silloin, kun on toimissaan huomioinut muut ihmiset. Toiminta, joka hyödyttää itseä mutta loukkaa muita ei voi olla hyvä teko, ei edes ekoteko. Mitkä ovat auttamisen motiivit? Pyyteettömään auttamiseen kykenee meistä tuskin kukaan. Joku toivoo pelkkää kiitosta, toinen nähdyksi tulemista. Kolmas auttaa nujertaakseen huonon omantuntonsa äänen. Neljäs auttaa, kun on itsekin tullut autetuksi. Viides ei edes auta, kun ei näe mitä hyötyä siitä olisi hänelle itselleen. Auttaminen palkkatyönä antaa motiivin itsessään. Luterilaisessa uskossamme taivaspaikkaa ei osteta hyvillä teoilla. Meitä rohkaistaan palvelemaan ja kohtelemaan toisiamme niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan. Jeesuksen voi nähdä jokaisessa vastaantulevassa ihmisessä, jokaisessa avuntarvitsijassa. Mutta Hänet voi nähdä myös omassa itsessään ja välillä Jeesuskin oli väsynyt. Tehdään se mitä voidaan suurella sydämellä, ei hinnalla millä hyvänsä! Kommenttejannne odottaen Ilona |










Osasit pukea sanoiksi juuri sen, mitä olen kai kaikissa kirjoituksissani koittanut saada sanotuksi.