Elämän siivilleSain v.2000 uuden ja haasteellisen tehtävän avata yhteyksiä Porin alueen ammatillisiin oppilaitoksiin, korkeakouluihin ja Yliopistokeskukseen. En lähtenyt aivan umpihankeen polkuja availemaan, koska oppilaitoksiin oli luotu yhteyksiä vuosien varrella, mutta ei aivan tässä mittakaavassa kuitenkaan. Sain ison haasteen availla aivan uusia ovia ja tehtävän, jossa sain olla mukana luomassa Poriin uutta luterilaisen kirkon työmuotoa. Toimin siis oppilaitoksissa oppilaitosdiakonina. Työni on olla matalan kynnyksen apuna elämän erilaisissa taitekohdissa, iloissa ja suruissa, vastoinkäymisten kohdatessa. Kohtaan oppilaitosten henkilökuntaa ja opiskelijoita heidän arjessaan, elämän kysymysten keskellä. Lyhyesti sanottuna: olen vierellä kulkija ja sellainen "iso" korva jolle voi kaikkein henkilökohtaisimmatkin huolensa ja muut asiansa puhua luottamuksellisesti.. Matalan kynnyksen avuksikin joku on minua tituleerannut! Kaikissa asioissa voi ottaa yhteyttä ja tulla juttusille. Sellaisia asioita ei olekaan, joista kanssani ei voisi keskustella. Aivan samoin toivon tämän blogi-kirjoittelun toimivan, eli kommentteja vaan tälle sivustolle ja omia kysymyksiä...! Syksy on aikaa, jolloin aloitellaan paljon uusia asioita; opiskelu, muutto opiskelupaikkakunnalle, kuntosalitreenit, uudet ihmissuhteet, itsenäinen aikuisen elämä. Tämä kaikki on positiivista ja jännittävääkin. Elämässä on silloin tällöin paikallaan kääntää uusi aloittamaton sivu ja rohkaistua uusiin kuvioihin. Uusi on kivaa, jännittävää ja haasteellista. On hyvin rohkaisevaa, kun huomaa siipiensä kantavan. Uudelle opiskelupaikkakunnalle muuttaminen sinällään on iso muutos, saati sitten, että pitää totutella vaikkapa Yliopisto - tai Ammattikorkeakouluopiskelijan rooliin, jossa edellytetään aikatavallakin itsenäistä vastuunottoa omasta elämästä. Ammattiopiston opiskelukulttuurissakin on eroja, verrattuna lukio tai yläasteen opiskeluun. Opiskelu näissä oppilaitoksissa edellyttää jo aimo annoksen itsenäistä asennetta ja uskallusta omiin päätöksiin ja ratkaisuihin. Pitkällä tähtäimellähän tavoite ei ole niinkään vaatimaton: Oma ammatti, jalat oman pöydän alle. Kysymyksessä on muutamalla sanalla sanottuna: Oma aikuinen elämä!Meissä ihmisissä on paljon myös heitä, joissa uusi ja elämän tutuista rutiineista poikkeava herättää pelkoa ja ahdistustakin; jaksanko, osaanko, pärjäänkö? Löydänkö "uusissa kuvioissa" paikkani? Löydänkö ihmissuhteita, ystäviä? Mitä, jos unelmat eivät toteudukaan; jos elämä ei suju suunnitelmien ja unelmien mukaisesti?! Elämässä on haasteellista paitsi kaikki edellä mainittu, myös se, että oppii sietämään epävarmuutta ja hyväksymään sen, että epäonnistumisiakin tulee. Ei ihmisen arvo riipu siitä, mitä olet saavuttanut, tai miten tässä elämässä pärjäillyt. Ihmisen arvo on kiinni aivan muista asioista kuin suorituksista ja pätemisistä, vaikka tässä meidän yksilökeskeisessä ajassamme tätä menestystä ja saavutuksia niin keskeisesti korostetaankin. Ei kaikki ole sen varassa, mitä saavutat tai mihin kykenet. Olisikohan tässä elämässä jotakin muutakin..? Jospa elämän mielekkyys nouseekin jostakin sellaisesta, jota voi oikeastaan vain aavistella.. Jos se elämänilo ja- mieli tuleekin siitä, että uskaltaa lähteä liikkeelle, uskaltautuu löytöretkelle, salaisuuksien äärelle?! Laitanpa tähän yhden säkeistön laulusta, joka on minua viime aikoina - jälleen kerran - rohkaissut. Ehkä joku muistaa tämän laulun riparilta. Sanat ovat Anna-Mari Kaskisen: Niin kuin linnunpoikaa, joka kurkkii pesästään,
(Olet vapaa, A-M Kaskinen/ Pekka Simojoki
|
| Viimeksi päivitetty 12.09.2008 20:24 |








Yhteinen seurakuntatyö
